Musiikin ammattilaiseksi!
Juhlaseminaarin alustukset
Alminsali 22.1.2011 klo 13.30
Musiikkikoulutuksesta keskustelemassa:
Pianisti, kapellimestari Ralf Gothóni, pääalustaja (Gothónin alustus)
Tampereen konservatorion rehtori Ilari Laakso (Laakson alustus)
Sibelius-Akatemian rehtori Gustav Djupsjöbacka (Djupsjöbackan alustus)
Oopperan taiteellinen johtaja Mikko Franck
Musiikkikirjailija, asiantuntija Pekka Hako, puheenjohtaja
Ralf Gothóni:
"Suomen musiikkikasvatuksen taantuminen ja taidemusiikin kansainvälisen kilpailukyvyn heikentyminen"
Tarina kertoo, että kerran ylhäältä kuului ääni joka sanoi: ”Älä huolehdi, sinä ihmislapsi, vaan ole iloinen ja onnellinen, sillä asiathan voisivat mennä vielä huonommin”. Ja niin ihmislapsi oli huolehtimatta ja oli onnellinen - ja asiat menivät vielä huonommin.
Tänään kannetaan kuitenkin huolta. Jo vuosia jatkuneesta koulutuksen taantumisesta ja kansainvälisen kilpailukyvyn heikentymisestä ovat huolissaan tällä hetkellä suuri osa taidemusiikin ammattilaisista, pedagogeista, suurimpien orkesterien intendentit ja kapellimestarit sekä kansallisooppera. Onneksi Sibelius-Akatemian nykyisen hallituksen viime keväänä hyväksymä strategia osoittaa merkkejä uudesta vastuuntunnosta, joten toivottavasti suuri laiva on saanut peräsimen.
Suomea pidetään musiikin ja musiikkikasvatuksen ihmemaana. Itsetyytyväisyyttä ylläpidetään, vaikka musiikkielämän todelliset ammattilaiset ovat jo vuosia nähneet muuta. Otan esille kuusi yleisintä kritiikin aihetta:
1. Koulujen musiikinopettajiksi valmistutaan pahimmassa tapauksessa muutamassa tunnissa.
2. Koulujen musiikinopetus on lähes pelkästään populäärimusiikkia.
3. Kapeasta musiikinopetuksesta seuraa konserttiyleisön keski-iän nousu. Nuori sukupolvi elää arvojen ja kiinnostusten parissa joita musiikkikasvatuksessa kutsutaan yhteiskunnan muutosten seuraamiseksi, monipuolisuudeksi ja laaja-alaisuudeksi. Ja koulutuksen valumista virran mukana kutsutaan musiikin sosiaaliseksi tilaukseksi. Mietityttää mikä tulee olemaan yleisötilanne 30-vuoden kuluttua kun nyt kouluaan käyvän nuorison odotetaan täyttävän konserttisalit?
4. Suurimpien orkestereiden koesoittojen taso ei vastaa kapellimestareiden ja intendenttien odotuksia. Liian usein ei paikkoja ole voitu täyttää.
5. Menestymiset merkittävissä kansainvälisissä kilpailuissa ovat vähentyneet.
6. Suomi on musiikin ihmemaa vielä infrastruktuurin kannalta - se tarkoittaa orkestereiden, festivaalien, konserttisalien ja oppilaitosten lukumäärää, mutta ironisessa mielessä myös jatkuvasti kasvanutta hallintoa, sekä pääasialle merkityksettömiä rakenteellisia muutoksia.
Itä-Suomen yliopiston pääluottamusmies Puhakka HS:ssä 4.tammikuuta: Lähes puolet yliopistoissa työskentelevistä oli harkinnut viimeisen vuoden aikana siirtymistä korkeakoulu- tai tutkimussektorin ulkopuolelle. Yli puolet oli sitä mieltä, että tiede on nykyisin liiaksi markkinoiden ja talouselämän tarpeisiin alistettu”.
Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Kaakkurinniemi HS:n 2 kuukautta sitten:
”Yliopistojen työilmapiiri on kääntynyt jyrkkään laskuun. Yliopistouudistuksen myötä käskyttäminen, turhanpäiväinen raportointi ja kontrolli ovat lisääntyneet. On todella huolestuttavaa, että pelon ilmapiiri on vallannut alaa”.
Mikä kumma on vialla suomalaisessa korkeimmassa koulutuksessa?
Kansainväliset Pisa-tutkimukset osoittavat Suomen olevan maailman kärkijoukossa. Osataan lukea ja laskea arkielämän tarpeista hienosti selviten. Mutta korkeamman matematiikan opettajat ja tutkijat ovat yhtä mieltä siitä että koulusta saatu opetus jää keskinkertaiseksi. Yliopistossa joudutaan kertaamaan lukion oppimäärää, koska sitä ei ole kunnolla opittu. Erityislahjakkuudet eivät saa sitä tukea joka mahdollistaisi kehittymisen kansainväliselle tasolle. Niinpä matematiikan olympialaisissa, joissa testataan lahjakkuuksien taitoja suomalaiset ovat häntäpäässä. Tätä Pisa-saavutusten yhteydessä ei julkisesti mainita.
Samoja "pisamaisia" tuloksia näemme musiikkikasvatuksen parissa. Vaikka suunta on jo vuosia osoittanut viitteitä musiikkitarjonnan yksipuolistumisesta, ylläpidetään kiiltokuvaa suomalaisesta tasosta.
Koulujen musiikin harrastukselle on keksitty uusia arvomääreitä, kuten moniarvoisuus ja laaja-alaisuus. Näillä uskontunnustuksilla taidemusiikki on syrjäytetty yhtenä pikku genrenä marginaaliin ja tätä vastustaneita on syytetty mm. kapea-alaisuudesta ja fundamentalismista.
Mitä Suomessa pidetään arvoina?
Kulttuuripolitiikassa vältetään sanoja - taidemusiikki, korkeakulttuuri ja huippulahjakkuus. Kulttuuri-sanan alla informoidaan yleisesti lähes kaikista niin ylä- kuin alapäänkin toimintoista. Nämä toiminnat nähdään arvoeroitta kaksitasoisen vaakasuoran maailman erilaisuuksina. Kielletäänkö vanhadarwinistisen elonjäämiskamppailun seurauksena asioden itseisarvot? Kielletäänkö kulttuurin hienoimpien arvojen merkitys ihmisyyden kasvualustana? Onko siis samantekevää mitä teemme, kunhan teemme sen hyvin? Onko hyvin tehty varkaus arvokas? Luonnollinen ymmärryksemme oikeasta ja väärästä tai korkean ja matalan rajasta on tietenkin itsekunkin korvien välissä. Moraalin miniminä löydämme kuitenkin alimman rajan, lain. Ylöspäin rajoja ei ole. Jos arvot koetaan vaikeina ja vapautta rajoittavina niin rajat poistetaan ja saavutaan rajattoman vapauden väärinymmärrykseen.
Edistystä arvojen ymmärtämisessä ei tietenkään tapahdu, jos aita ylitetään matalimmasta kohdasta, eikä varsinkaan mikäli ajatuksena on että kaiken pitää olla helppoa ja jokaisen tajuttavissa. Kehitystä ei arvojen parissa tapahdu ilman voimakkaita virikkeitä, haasteita ja esimerkkejä.
Mittaamalla hyväksytään arvoja itsestään selvyyksinä kuten urheilussa. Kukaan ei pahastu kritiikistä heikolle urheilullisuudelleen, vaikka yleinen kunnioitus urheilijoita kohtaan on kansallishyve. Kukaan ei myöskään välitä, jos oma suhteellisuusteorian ymmärtämättömyys paljastuu. Kyvyttömyyteen tajuta vaikeita yhtälöitä ei etsitä syntipukkia korkealle kehittyneen tieteen tai tiedemiesten parista. Eikä kielletä tieteen arvoa. Mutta kuinka ollakaan, kun koskettelemme taiteellisia ja emotionaalisia arvoja, silloin tasoerot kielletään.
Miksi näin? Siksikö, että ihminen tunnistaa enemmän itseään emotionaalisesti kuin tiedollisesti. Tapahtuuko minuuden kokeminen kokonaisvaltaisemmin tunne-elämässä kuin otsalohkon aivopoimuissa? Ja onko kokemuksessa jotain syvemmästä itseydestä? Sen takia puhuessamme kokemuksiemme arvoeroista koskettelemme pelästyttävää asiaa, joka tuntuu ihmisten eriarvoistamiselta.
Jokaiselle itseään harjoittavalle muusikolle on kuitenkin päivänselvää, että edistyessään hän kohtaa uusia kehittyneempiä arvoja ja laatuja, jotka avaavat uusia alueita ja osoittavat edellisen riittämättömyyden. Muusikko joutuu jatkuvasti arvioimaan oman arvomaailmansa, sen kehittymisen, paikallaan pysymisen tai taantumisen. Eli hän kyseenalaistaa arvojaan jatkuvasti. Jos hän ei tee sitä jää kehitys puolitiehen. Mielestäni taidekasvatuksesta ja koulutuksesta täytyy poistaa se tabu, joka kieltää emotioiden arvoerot. Ne arvoerot, jotka ovat itsestäänselvyyksiä muilla elämän aloilla, kuten myös ajattelussa ja teoissa.
Taidemusiikin sisällöissä elää loputtoman monitasoinen arvomaailma.
Sen osoittaminen ja siinä kehittyminen on eräs koulutuksen perustehtävistä.
Mutta musiikin arvot on päästetty kellumaan. Puhutaan rajattomuudesta, koska mikään henkevyysvaatimus ei saa olla esteenä vapaasti kuohuvalle itsetunnolle. Vaaditaan tasa-arvoisia arvoja, koska ei saa olla arvoja, jotka eivät ole kaikkien saavutettavissa.
Urheilussa tämä tarkoittaisi sitä, että olisi kiellettyä tiedostaa korkeammalta ylitetyn riman korkeus.
Jargoneita
MONIPUOLISUUS ja LAAJA-ALAISUUS - sanoista on tullut musiikillisten kasvatuspedagogien jargoneita. Sanoilla ilmeisesti tarkoitetaan sitä, että taidemusiikki olisi kapeaa ja monipuolistuisi vain kevyempään päin. Klassisen muusikon pitäisi siis hyväksyä koulujen kapea-alainen opetus monipuolisuutena, harrastaa iskelmiä, kyetä muuttamaan Beethovenin sonaatti hupitilaisuudeksi tai mennä kyykkyyn.
Jokainen musiikkia kuunteleva tietenkin tajuaa noiden ajatusten asenteellisuuden jo sen takia että klassisen musiikin päämäärät ovat muualla, kvaliteeteissa ja totuudellisuudessa. Jos ympäristö antaa viestiä, että laaja-alainen keskinkertaisuus on riittävä, niin opiskelijoille ja turhautuneille opettajille riittää vähäisin, eli tutkintoihin valmistautuminen ja niistä selviytyminen. Todellinen osaaminen ja taidollinen monipuolisuus ja laaja-alaisuus, joka kuljettaisi opiskelijaa kohti musikaalista elämää jää saavuttamatta.
Se että opetus pyrkii seurailemaan yhteiskunnallisia muutoksia on osoitus siitä, ettei taiteellisia päämääriä tajuta, ei haluta tajuta tai ne on unohdettu.
Taiteen niinkuin tieteenkin tehtävä on henkisen ja tiedollisen tiennäyttäjän rooli.
Tasoa voidaan ylläpitää vain kehittämällä jo olevaa eli edistymällä sillä tiellä, jonka päämäärät ovat inhimillisesti merkittäviä. Monipuolisuus on edellytys korkeaan taitoon, mutta silloin on tiedostettava mitä taidemuusikon monipuolisuutta satoja vuosia eläneen ja parastaikaa elävän kulttuurin hallinta tarkoittaa. Edistykselle on heti laitettu yläraja, jos nuoruuden ajan opiskelu jää hitaaksi ja voimattomaksi, jos tasapäistäminen vääristää sen itseohjautumisen joka on välttämätöntä kun päämääränä on oman kokonaisuuden löytyminen.
Itseohjautuminen tarkoittaa tässä yhteydessä lapsuutemme luonnollisia oppimiskausia, liikkumista, puhumista, matemaattista, kielellistä ja musikaalista. Oikeassa ympäristössä oikealla ajoituksella lapset oppivat helposti neljäkin kieltä ennen kouluaikaa, jos kielenoppimisprosessi on avattu. Kun tämä prosessi aktivoimattomana sulkeutuu vaikeutuu uuden kielen oppiminen. Musiikissa on luonnollista että suurin osa tasokkaimmista viulisteista ja pianisteista ovat alkaneet opintonsa ennen kouluikää. Ja oppimisen ilo on jatkunut läpi lapsuusvuosien. Jo 15-vuotiaina heillä on pitkä opintie takanaan.
Mutta jos opiskelu tasapäistetään, systematisoidaan liian läpinäkyvästi, liian jokapäiväisiksi ja keskinkertaisiksi päämääriksi, se ei pysy oppilaan alitajuisen elämäntunnon keskipisteenä. Alitajunta on opiskelussa eräs suurimmista voimavaroista, joka johtaa kohti kokonaisvaltaisia tiedostuksia.
SOSIAALINEN TILAUS - on eräs aikamme jargoneista. Pitääkö myyntitilastojen määrätä tarjonnan ja kasvatuksen sisältö? Eikö silloin menetetä ymmärrys ihmisestä, hänen ominaislahjakkuudestaan, kutsumuksestaan ja persoonallisten virikkeiden tarpeistaan? Sosiaalinen tilaus kieltää yhtäaikaa musiikin omien informaatioerojen olemassaolon ja motivaation elämän aikana tapahtuvaan henkiseen evoluutioon. Sosiaalisella tilauksella hyväksytään markkinoiden valta-asema, helpon ja haasteettoman elämän vaatimus, paikallisuus ja henkilökohtaisen elämäsuhteen unohtuminen. Se on itseasiassa tieteen ja taiteen kieltävää diktatuuria. Sitähän ei koulutuksen pitäisi olla.
Mitä Suomessa arvostetetaan ja kuunnellaan?
Iltasanomat: 85 000 maksanutta katsojaa sai vastinetta rahoilleen, kun Madonna pani parastaan Jätkäsaaressa.
- Aivan huikea show! En ole koskaan nähnyt vastaavaa, IS:n toimittaja kommentoi hetkeä ennen keikan loppumista. Madonna oli hypännyt jopa lavalta alas yleisön sekaan.
- Hän antoi kaikkensa!
Lavalla nähtiin myös Suomen lippu.
Myös suomalainen yleisö pani parastaan ja tuon pyhän naisen keikkabudjetti oli lehtitietojen mukaan n. 9 milj.€.
Kaupallinen menestys potensoituu kaupallisena menestyksenä.
Annetaanko sosiaaliseksi tilaukseksi kutsutun massakulttuurin vaikuttaa myös musiikkikasvatuksen päämääriin läpi koko sen kentän?
Musiikkikasvatusosaston erään johtavan opettajan analyysi koulujen musiikkiopetuksen tilasta: Maassamme toimii satoja epäpäteviä musiikinopettajia, sillä ensimmäiseltä kuudennelle luokalla musiikkia opettaa yleensä luokanopettaja. 85 % opetuksesta tapahtuu sattumanvaraisen opetuksen varassa. Näiden opettajien koulutuksesta vastaavat luokanopettajakoulutuksen yksiköt ympäri maata. Esimerkiksi Helsingin yliopistosta valmistuvat saavat 18 tuntia musiikinopetusta, joiden varassa opettajat opettavat lapsia näiden ensimmäiset 6 vuotta!! Viiden ja puolen vuoden koulutuksen saanut musiikinopettaja astuu kouluun vasta 7:llä luokalla jolloin hänellä on 38 tuntia aikaa opettaa "monipuolisesti" eri musiikkikulttuureja kuten virallinen opetussuunnitelma ohjeistaa. Tämän jälkeen musiikinopetus on valinnaista.
Eli opettajalla jää parhaimmillaan muutama tunti aikaa klassiseen musiikkiin. Opetussuunnitelma myös ohjeistaa ensisijaisesti aktiiviseen musiikin tekemiseen joka tarkoittaa lähinnä bändisoittoa ja poplaulua. Tästä seuraa että Suomen koulunuorisolla ei käytännöllisesti katsoen ole muuta kokemuksellista kosketusta taidemusiikkiin kuin tieto, että on olemassa klassista musiikkia, joka on eri asia kuin klassinen rock tai klassiset iskelmät ja jota jotkut kutsuvat yhteiskunnan varoja syöväksi elitismiksi.
Viime syksynä ilmeni, että Musiikkikasvatusosasto yhdessä talon johdon kanssa sopi virallisen kannanoton valmistelusta Opetushallitukselle. Tässä asiakirjassa oli tarkoitus määritellä Sibelius-Akatemian selkeä kanta ja tavoitteet koulujen tuntijakouudistukseen. Rohkenin ehdottaa, että ottaisivat suunnitteluryhmäänsä edes yhden klassisen muusikon, jotta uusista ristiriidoista ja yksipuolisista päätöksistä olisi vältytty. En tiedä miten kävi, mutta yllättävää on havaita, että näin tärkeitä asiakirjoja justeeraava Sibelius-Akatemia automaattisesti ohittaa taidemusiikin.
Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen opetusohjelma tukee nimenomaan afroamerikkalaisen musiikin opetusta, koska se heidän mukaansa on yhteisöllisyyden musiikkia. Epäpätevät opettajat tuntevat itse lähinnä vain sitä musiikkia, jonka ovat itse musiikiksi mieltäneet ja jota on helppo opettaa.
Nämä kaksi syytä näyttävät musiikkikasvatuksen Pisa-näkymän. Suomalainen torni on pahasti kalleellaan ja perustan rappaukset rapisevat.
Lienee selvää että kotiolot, koululaitos, kaveripiiri ja lapsen koko soiva ympäristö informoi ja tarjoaa sen todellisuuden mallin johon lapsi samastuu ja jota hän pitää elämään kuuluvana. Väite - lapsille pitää opettaa mitä he ympärillään kuulevat - aikaansaisi evuluutiotieteilijöiden nenään luultavasti pahanlaatuisen herneen. Ettäkö lapset olisivat tuoneet euroviisut syntymässään mukanaan? Lapset saavat mitä aikuiset heille haluavat tilata.
Koulujen musiikinopetuksesta vähintäin puolet pitäisi olla klassista musiikkia, jonka satojen vuosien lukemattomat lajit ovat jatkuvasti eläviä. Ken tätä ajatusta ei hyväksy ei mielestäni edusta vastuullista opastamista.
Nuoriso-osasto
Sibelius-Akatemian nuorisokoulutus on ollut vaikeuksissa ja vaarassa jo vuosia - ministeriötä myöten, jossa osastoa kutsuttiin korkeakoulun rönsyksi. Silloinen rehtori Rautio pelasti tilanteen osoittamalla että rönsy on itseasiassa mahtava juuri. Myöhemmin akatemian sisältäkin löytyi osaston olemassaoloa uhkaavia ajatuksia, kuten - soittamaanhan opitaan musiikkiopistoissa ja konservatorioissa - ja perusopetuksesta kiinnostuneet opettajat menkööt vaikka Espooseen. Tämänkaltainen ajattelu osoittaa ymmärtämättömyyttä oppimisen tiestä ja sen vaatimuksista. Näistä arvomielipiteistä puuttuu taiteellinen vastuu.
Pienen maan merkittävin voima olisi persoonallisuuksissa, jotka oikeissa olosuhteissa saattavat kasvaa suuriin mittoihin. Nuoriso-osastoa on opettajien vaatimuksesta ylläpidetty, vaikkakin jatkuvasti pienennettynä. En malta olla lukematta osaston strategian ensimmäistä lausetta: ”Nuorisokoulutus on tarkoitettu koulua käyville nuorille, joilla on erittäin hyvä musiikillinen koulutettavuus”. Koulutettavuus?? Musiikillinen lahjakkuus ei tarkoita samaa kuin koiralajien koulutettavuus istumaan isännän käskystä, tai haukkumaan luvan saatuaan.
Oppiminen on yksilöllisen lahjakkuuden kehittymistä. Oppilas on keskipiste, ei opettaja eikä systeemi.
Monet vastuullisista kulttuurivaikuttajista eivät ole tietoisia mitä maailmalla tapahtuu, miten nopeasti muualla on kehitytty, mitä ällistyttäviä tuloksia aasialainen ja Venezuelalainen musiikikasvatus on saanut aikaan. Sama kehitys tuskin olisi Suomessa mahdollista jo sen takia, että nykyinen tasapäistävä kulttuuripolitiikka tuskin käyttää sanaa lahjakas. Esim. pienessä Detmoldin kaupungissa Saksassa, jossa musiikkikorkeakoululla on pitkät perinteet, on myös internaatti - Zentrum für hochbegabte Kinder - huippulahjakkaiden lasten keskus. Lapset siellä eivät varmaankaan ole suomalaisia kollegojaan lahjakkaimpia, mutta se että heidän lahjoilleen rakennetaan toisenlainen oppiympäristö ja ajankäyttö ainakin mahdollistaa heidän kehittymisensä valitsemallaan tiellä. Suomessa aikoinaan Kuhmon viulukoulu osoitti ne tulokset, jotka syntyvät nuorten asiaan paneutumisesta heidän lahjansa huomioon ottaen. Samaa suuntaa kulkee nykyinen Savonlinnan musiikkiakatemian yhteydessä toimiva viuluakatemia.
Urheilusta kiinnostuneet tuntevat Suomen vielä nykyäänkin pitkänmatkan juoksijoiden ihmemaana, vaikka jo vuosia sitten Suomi on laskeutunut yleisurheilussa siihen kastiin, johon asukasluku huomioonottaen tilastollisesti kuuluukin. Muut ovat yksinkertaisesti juosseet ja hyppineet ohi.
Onko myös musiikkikoulutus vajoamassa tilastolliseen todennäköisyyteensä? Esim. Kiinassa kerrotaan olevan 50 miljoonaa pianon- ja 15 miljoonaa viulunsoiton harrastajaa. On selvää että ilman aivan erityistä huolenpitoa ei suomalaisesta nuorisosta nouse persoonallisia taitureita eikä kansainvälisiin mittoihin kasvavia muusikkoja. Aasian instrumentalismi-ihme ja Venezuelan El Sistema ovat vauhdittaneet uutta aktiiviteettia moniin maihin. Euroopasta löytyy jo useita koulutusmuotoja jotka voimakkaasti poikkeavat laitosmaisiksi yhtenäistyneistä korkeakouluista ja niiden opetussysteemeistä.
Suomen taidemusiikin 40-vuotinen nousu 50-luvulta 90-luvun puoliväliin ei ollut pelkästään tilastollinen ihme. Ihmettä oli tason nousu niin orkestereiden kuin festivaalien parissa, säveltäjien, kapellimestareiden, instrumentalistien ja laulajien kansainvälistyminen ja musiikkikoulutuksen rakentuminen tukemaan taidemusiikin pyramidimaista hierarkiaa (joka muuten on esim. jääkiekon nuorisokoulutuksen luonnollinen rakenne). Laajalta harrastus- ja koulutuspohjalta päästiin nousemaan alalle ja ammattiin, kukin taitojensa mukaan. Samalla peruskoulujen musiikinopetus vaikutti konserttien yleisömäärien kasvuun.
Vielä muutamia syitä tämän hetken ongelmiin:
- Sibelius-Akatemiassa maisteri- ja tohtorikoulutus muistuttaa lähinnä lääkäri- tai lakiopintoja tutkintoineen, jotka ovat tietenkin välttämättömiä yhteiseseti hyväksytyille ja vaadituille tiedoille. Musiikkia opitaan toisin, mutta silti oppilaat tehtiin tulosvastuullisiksi eli tukemaan maisteri- ja tohtoritutkinnoillaan oppilaitoksen rahoitusta.
- Jotta nämä tutkinnot olisivat osoittaneet muutakin merkittävyyttä kuin vain taloudellista, keksittiin uusi vaatimus, joka pakotti opiskelijat suunnittelijoiden määräämään ruotuun: vapautuneiden lehtoraattien hakijoiden oli oltava vähintäinkin maistereita - seurauksena absurditeetteja. Hakijoiksi ei hyväksytty taitojen vaan papereiden perusteella. Lahjakkaat oppilaat eivät aina uskalla seurata luonnollista kehitystietään esimerkiksi siirtymällä muihin maihin jatko-opintoihin, koska ilman maisterin titteliä olisi paluu Suomeen ja paikansaanti esim. konservatorioiden lehtorina lähes mahdotonta.
- Maan koon huomioon ottaen Suomessa on hieno oppilaitosten verkosto, erinomaisia pedagogeja, valitettavasti kylläkin vain yksi kaoottiseksi muodostunut korkeakoulu. Sibelius-Akatemian ilmapuntari on tyytyväisyyskyselyissä jo vuosia osoittanut alhankoa.
- Alojensa asiantuntijoita ei ole kuunneltu. Sen sijaan on komiteoita ja niille suunnittelijoita.
- Esimerkiksi Hampurissa, Detmoldissa ja Karlsruhessa oppilaat saavat pääaineessaan opetusta 48-64 kellotuntia vuodessa. Madridin yksityisessä instituutissa noin 100 tuntia. Sibassa tuntimäärä on pianisteilla 39 tuntia.
- Suomi on kulttuuritietoisuudessaan edelleen jälkijunassa. Kun ei olla selvillä musiikkikeskuksien tapahtumisista ja kansainvälisestä opiskelijoiden tasosta, aletaan kuvitella että olemme parhaita.
- Tilannetta kritisoivia löytyy onneksi kautta maan eli tilanne on toivottavasti muuttunut ainakin taiteellisissa viranhauissa. Oopperalaulaja ei joudu laulamaan tohtorinhattu päässään. Myös orkesterit ovat säästyneet pelottavalta näyltä: ykkösviulussa lauma tohtoreita, kakkosviulussa maisterit.
- Hallintorakenteet muuttuvat tuon tuostakin antaen vaikutelmaa että jotain tärkeää on tekeillä. Toisarvoiset muutokset vievät energiaa, rahaa ja huomion musiikkiopetuksen olennaisimmasta asiasta - sisällöstä, saatavan opetuksen tuntimääristä ja lahjakkuuksien vaatimasta erityishuomiosta. Opiskelijat ja jopa opettajat, joita informoidaan hallinnon kapulakielellä alkavat vähitellen uskoa siihen, että tarjotut muutokset ja valmiit tutkintopäämäärät riittävät koko elämää varten.
- Ministeriöiden tukemasta suomalaisen musiikin vientiyrityksestä puuttui alusta lähtien taidemusiikki. Samoin oli laita Siban musiikin vientiseminaarissa. Kaikki muu oli musiikkia, vaan ei klassinen.
- Myös konservatorioitten opettajat valittavat taidemusiikin aseman heikentymisestä.
- Edessä on uuden Musiikkitalon merkillinen tilanne. Synergia oli taloa kantava taikasana, joka tarkoittaa sitä, ettei piano- ja orkesterisoittimien osasto ole kuin pieneltä osin saman katon alla suurten orkesterien kanssa. Toivokaamme että joku tänään korjaa tämän informaation.
- Kansainvälisesti nuori suomalainen esiintyvä taide selviää vielä tyydyttävästi. Mutta ohi ovat ajanneet niin Aasian musiikki-ihme kuin osittain myös länsimainen osaaminen.
Tietenkin myös klassisen musiikin kentässä on ongelmia. Pahin niistä on rutiini, joka syö esittäjien henkistä energiaa ja ruokkii ajatuksia museaalisesta taiteesta. Näiden syiden pohtiminen vaatisi oman seminaarin.
Mitä taidemusiikin opiskelu voisi ja pitäisi olla?
Musikaalisuus on sana joka on unohtunut kielenkäytöstä. Kuitenkin musikaalisuus on muusikon aisti, jolla miellämme sisäisen suhteemme musiikkiin ja joka antaa kehitykselle suunnan. Musikaalinen kehittyminen on muuta kuin sosiaalinen tilaus, tutkinto, monipuolisuus tai ammatillisuus.
Jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja jokaisen kehitystie on poikkeus kaavamaisista käsityksistä.
Neuvostoliiton epäinhimillinenkin musiikkikasvatus tuotti kuitenkin tuloksia, koska massaa oli tarpeeksi, vapauteen pyrkiviä riitti ja koska johtotähtenä oli korkea taso. Sama tapahtuu juuri nyt Kiinassa. Pienen maan voima ammatista riippumatta on sen sijaan yksilöissä, heidän uskalluksessaan luottaa kutsumukseensa ja siitä alkavaan inhimilliseen kasvuun. Jos tämä hyväksytään, on outoa että Suomen virallinen koulutus seuraa kuin varjo Euroopan väkirikkaiden maiden systeemejä.
Musiikkikoulutuksen pitäisi parhaitten mestari-kisällisuhteiden tavoin opettaa ihmistä innoitukseen, antaumukseen koko elämän kestävän sisäiseen seikkailuun taiteen parissa. Instituuttien tulisi toimia tukirakenteina olennaisen tapahtumiselle eikä rakentaa kuolleina syntyneitä kaavoja, valtakuvioita tai - mikä pahinta - ruveta kellumaan purjeitta ja peräsimittä ympäristön muutosten kaoottisissa virroissa. Kulttuurihistorioitsija Egon Friedell määritteli kulttuurin yhdellä sanalla - jatkuvuus. Eli ymmärrys arvojen ylläpitämisestä. Jos kulttuuria ei sivistysvaltiossa ravita oikealla energialla, on seurauksena vääjäämättä degeneraatio. Filosofi ja kulttuurikriitikko José Ortega y Gasset ravisteli tätä dramaturgiaa rajusti: ”Luonteenomaista tälle ajankohdalle yhteiskuntaluokista riippumatta on se, että keskinkertaisuus on täysin selvillä omasta keskinkertaisuudestaan, eikä kuitenkaan häikäile ajaa keskinkertaisuuden oikeutta vaan pyrkii saattamaan sen voimaan kaikkialla”. Tällä periaatteella ei Nokian kasvua yhtä vähän kuin suomalaisen musiikkielämän nousua olisi koskaan tapahtunut.
Ralf Gothóni
Hyvät juhlaseminaarin osanottajat,
Musiikin ammattilaiseksi kasvaminen ja kouluttautuminen on kodista – vai pitäisikö sanoa kohdusta - alkava pitkäjänteinen prosessi. Valitettavasti prosessin ohjailusta puuttuu Suomessa kokonaisvaltainen näkemys. Siksi en kykene liittymään suomalaisen musiikkioppilaitos-järjestelmän ihmeellisyyttä ylistävien kuoroon. En ole kyennyt enää kymmeneen vuoteen. Yritän selittää ”kuorovastaisuuttani” kahden käsiteparin kautta. Ne ovat horisontaalisuus/vertikaalisuus ja monopoli/kilpailu.
Yhteiskuntamme on segmentoitunut, jakautunut osa-alueisiin, jotka usein elävät toisistaan riippumatonta, tekisi mieli sanoa toisistaan piittaamatonta elämää. Ihmisen kehityskaaressa tämä merkitsee sitä, että hänen hyvinvoinnistaan ja kehittymisestään vastaa alati uusi taho tai viranomainen, kehdosta hautaan. Neuvola, päiväkoti, koulu, terveydenhoitojärjestelmä, oppilaitokset, korkeakoulut, sosiaalihuolto, harvemmin koti, joka on kuin Checkpoint Charlie. Sieltä riennetään pois, harvemmin viivytään.
Segmentoituneisuus vaivaa myös valtionhallintoa. On vaikea sanoa, kumpi on muna ja kumpi kana, valtionhallinto vai yhteiskunnallinen elämä. Luvattu yhdistysten maa on luvattu yhdistysten maa siksi, että jokainen segmentti tarvitsee oman yhdistyksensä. Ei se ole valtionhallinnon vika, mutta samankaltaista rajankäyntiä sekin sisällään harjoittaa.
Jos katsomme Opetus- ja kulttuuriministeriön organisaatiota, näemme esikuntayksikön, yleissivistävän koulutuksen yksikön, ammatillisen koulutuksen yksikön sekä korkeakoulu- ja tiedeyksikön, joka vielä jakautuu koulutuksen tulosalueeseen ja tutkimuksen tulosalueeseen.
Positiivista tässä lajitelmassa on se, että nyt kaiken korkeakoulutuksen asioita käsitellään sentään samassa yksikössä. Aikaisemmin ammattikorkeakouluille ja yliopistoille oli omat yksikkönsä.
Musiikkialan oppilaitoksista musiikkiopistojen antama taiteen perusopetus kuuluu yleissivistävän koulutuksen yksikölle, konservatorioiden ammatillinen koulutus ammatillisen koulutuksen yksikölle, ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen tarjoama koulutus korkeakoulu- ja tiedeyksikölle.
Niinpä meillä on myös Suomen musiikkioppilaitosten liitto, Suomen konservatorioliitto, ammattikorkeakoulujen musiikin ja tanssin yhteenliittymä Muta sekä Sibelius-Akatemia, joka muodostaa oman tiukasti suojatun ”liittonsa” maan ainoana musiikkiyliopistona.
On selvää, että kaikki eivät voi tehdä kaikkea. On tehtävä työnjakoja – niin valtionhallinnossa kuin kentälläkin. Huolestuttavaa tässä segmentoitumi-sessa on se, että se on tapahtunut horisontaalisesti eikä vertikaalisesti. Segmenttien rajat katkovat yhden ja saman ihmisen kasvua ja kehitystä musiikissa.
Eikö olisi hedelmällisempää, että monialaisen tai monitaiteisen, horisontaalisen, koulutusasteita pönkittävän suunnittelun sijasta, tehtäisiin yhteistyötä - ja tarkoitan nyt todellista yhteistyötä - vertikaalisesti musiikin eri opetus- ja koulutusasteitten välillä?
Ihmisen kehitys musiikissa on joka tapauksessa yksi jatkumo. Se tapahtuu koulutusasteitten ja oppilaitosten kautta, mutta ei niiden ansiosta.
Olemme nyt Suomen Kansallisoopperassa, jonka intressipiiriin aivan varmasti kuuluu minkälaisia orkesterimuusikoita ja laulajia Suomessa koulutetaan.
Orkesterimuusikoksi kehitytään soittamalla orkesterissa ja oopperalaulajaksi laulamalla oopperoissa. Ilman tätä ulottuvuutta instrumentti- ja lauluopinnot jäävät vaille olennaista merkitystään. Segmentoitunut oppilaitostoiminta merkitsee pahimmillaan sitä, että paikkakunnalla, jossa toimii sekä konservatorio että ammattikorkeakoulu (iloisesti erillään) ei kyetä saamaan aikaan vaativaa ohjelmistoa soittavaa sinfoniaorkesteria, koska eri koulutusasteet yhteistyön ja kokonaisnäkemyksen puuttuessa on joko suunniteltu sisällöltään sellaisiksi, että riittävää määrää klassisten instrumenttien opiskelijoita ei löydy, tai mikä vielä pahempaa, eivät kykene yhteistyöhön.
Päinvastaisista juhlapuheista huolimatta tiedän, että tämä on surullisen totta monilla kulissinsa säilyttäneilläkin paikkakunnilla.
Työskentelen Tampereen ammattikorkeakoulun musiikin koulutusohjelman johtajana ja Tampereen konservatorion rehtorina. TAMK Musiikin 40 aloituspaikkaa haki kevään 2010 valintakokeissa 201 ensisijaista hakijaa. Se merkitsee viittä (5) ensisijaista hakijaa aloituspaikkaa kohden. (Kaikkiaan hakijoita oli 381).) Se on enemmän kuin Metropoliaan taidemusiikin koulutusohjelmaan Helsingissä.
Tampereen konservatorion ammatillisen koulutuksen hakijamäärä kasvoi vuonna 2010 n. 70 %.
Mistä tämä johtuu? Olen aivan varma siitä, että yksi merkittävä syy on hakijoiden tietoisuus siitä, että Tampereella saa soittaa sinfoniaorkesterissa vaativaa sinfonista ohjelmistoa ja olla mukana ammattimaisesti tuotetuissa ooppera- ja musikaaliproduktioissa. Tämä taas on mahdollista ainoastaan konservatorion ja ammattikorkeakoulun kiinteän yhteistyön kautta.
Toinen käsitepari monopoli ja kilpailu
Tsaarinajalta (1882) peräisin oleva Helsingin musiikkiopiston, sittemmin Helsingin konservatorion ja sen jälkeen Sibelius-Akatemian monopoliasema maan ainoana musiikkiyliopistona on omiaan ruokkimaan huonovointisuutta Sibelius-Akatemian sisällä ja ennen kaikkea tekemään korkeakoulutuksen asetelmasta Suomessa varsin kummallisen.
Vaikka en Ruotsia suuremmin mallina pidäkään, haluan kuitenkin huomattavan, että Ruotsissa on 6 musiikkikorkeakoulua, joissa voi suorittaa maisterin tutkinnon. Suomelle riittää yksi musiikkiyliopisto –taideyliopistohankkeen toteuduttua sekin on historiaa.
Tähän yhteen musiikkiyliopistoon on moniosaajuuden, moniarvoisuuden, monikulttuurisuuden ja ties minkä monietuliitteisen käsitteen nimissä sisällytetty lähes kaikki mahdollinen musiikkialan koulutus. Miksi? Riittääkö syyksi se, että elämme eräänlaista pluralismin hybriksen aikaa. Yhteen ydinasiaan keskittyminen ei ole suotavaa.
Opetus- ja kulttuuriministeriön asettama taideyliopistotyöryhmä ei työssään ottanut lainkaan huomioon ammattikorkeakouluissa ja tiedeyliopistoissa annettavaa musiikkialan koulutusta. Miksi?
Ammattikorkeakoulujen musiikkipedagogin ja muusikon tutkinnot (270 opintopistettä, 4,5 vuotta) rinnastetaan musiikin kandidaatin tutkinnoksi, ts. kansainvälisesti bachelor-tason tutkinnoksi. Näin laajoja kandidaatin tutkintoja ei liene missään muualla.
Oikeus musiikkialan ylempään ammattikorkeakoulututkintoon johtavaan koulutukseen, joka noteerataan kansainvälisesti masters-tason tutkinnoksi on annettu ainoastaan Helsinkiin Metropolialle. Miksi?
Siksikö, että ei haluta Sibelius-Akatemialle varteenotettavia kilpailijoita Helsingin ulkopuolelle?
Väitän, että ainoastaan positiivisen kilpailun, vertailun, matkimisen, oppimisen ja poisoppimisen kautta musiikkialan korkea-asteen koulutus saadaan Suomessa uuteen nousuun. Kyse ei ole opiskelijamääristä eikä työllistymisestä, vaan siitä kuinka pitkälle ja minkälaisilla koulutussisällöillä musiikkialan ammattilaiset Suomessa koulutetaan.
Sibelius-Akatemian, ammattikorkeakoulujen ja konservatorioiden työtä tulisi arvioida koulutuksen laadullisten ja sisällöllisten tulosten valossa, eikä segmentoituneiden asenteitten ja rakenteellisten laatujärjestelmien kautta.
Ilari Laakso
Musiikki ympäröi meitä kaikkialla, halusimme sitä tai ei. Tuskin on liioiteltua sanoa, että musiikki täyttää olemassaolomme. Musiikkia voi kuunnella yksin, sitä voi kuunnella yhdessä. Sitä voi kuunnella ulkona, tavaratalossa, konserttisalissa, tiedotusvälineissä. Perustellusti voi väittää, että hiljaisuudesta on puutetta.
Musiikin ammattilaisia tarvitaan yhä erilaisempiin tehtäviin musiikkia tuottamaan. Meillä on vakiintuneet tehtävät, johon koulutamme ihmisiä: orkesterimuusikot, kanttorit, musiikkioppilaitosten opettajat eri asteilla, oopperalaulajat, säveltäjät, musiikin tutkijat, solistit musiikin eri lajeissa, kapellimestareita ja kuoronjohtajia. Meillä on myös uusia musiikkialan tehtäviä: teknologian osaajia, jotka muokkaavat live-esityksiä tai luovat tietokonemusiikkia, esittäjiä ja säveltäjiä, jotka improvisoivat tilanteessa tai sovitun kaavan pohjalta. Muusikoita, jotka kehittävät uusia instrumentteja kuten neljäsosaharmonikka tai sähkökannel. Meillä on nykymusiikkiosaajia, barokkioopperalaulajia, varhaiskasvattajia, musiikkiterapeutteja. Listaa voisi jatkaa pitkään.
Olemme Suomen Kansallisoopperan juhlaseminaarissa ja tässä tilaisuudessa useimpia varmaan kiinnostaa, millä tavalla kotimaiset oopperalaulajat, orkesterimuusikot ja korrepetiittorit kouluttautuvat ammattilaisiksi – tästä kertoo myös paneelin kokoonpano. Mikäli ne koulutetaan päteviksi ammattilaisiksi ja menestyviksi taiteilijoiksi voi oopperan työvoimatarve tulla täytetyksi. Työelämän edustajat ja työnantajat ovat siis kiinnostuneet koulutuksen tuloksista. Olemme yliopistojen varainhankintakampanjassa voineet todeta, että ne yliopistot, jotka kouluttavat elinkeinoelämän tarpeisiin - kauppakorkeakoulut ja tekniset yliopistot - ovat onnistuneet parhaiten. Varakkaat työnantajat ja alumnit tukevat mielellään vanhaa kouluaan turvatakseen pätevän työvoiman saamisen omiin yrityksiinsa tai yksinkertaisesti vahvistaakseen koulutuksen tason ja koulun tulevaisuuden. Humanistien ja taiteilijoiden koulutus ja toiminta ovat pitkälle julkisin varoin ylläpidettyjä. Siksi moni ajatteleekin, ettei musiikkiyliopistoa yksityisvaroin tarvitse tukea. Suomessa korkeakoulutus on toistaiseksi toteutettu julkisilla tuilla ja hyvä niin.
Sibelius-Akatemialla on sekä laajoja valtakunnallisia että fokusoidumpia kouluttamisen tehtäviä. Näitä ei ole aivan helppo hoitaa rinnakkain ja joskus ne voivat jopa olla ristiriidassa keskenään. Valtakunnallisia ovat esim. kirkkomuusikoiden ja musiikkikasvattajien koulutus, joissa työnhakupätevyys perustuu Sibelius-Akatemian tutkintoon. Jälkimmäisiin, huipputaiteilijoiden kouluttamisen piiriin kuuluu pianistien, kapellimestareiden, viulistien, huilistien, trumpetistien, säveltäjien jne. koulutus. Monet maailman huippukouluista, esim. Curtis Institute Philadelphiassa, Juilliard New Yorkissa tai Reina Sofia Madridissa, keskittyvät klassisen musiikin esittävän taiteen koulutukseen, solistisen koulutuksen rinnalla on kamarimusiikkia ja jonkin verran orkesterikoulutusta. Esimerkiksi jazz, kansanmusiikki, musiikkikasvatus tai pedagogiikka on hoidettu muualla. Sibelius-Akatemia yrittää hoitaa kaikkia näitä tehtäviä, mikä monen mielestä on mahdotonta. Monen mielestä emme ole kovin hyvin onnistuneet orkesterimuusikoitten koulutuksessa, koska ulkomaalaisia on tulossa Suomen orkestereihin enemmän kuin aikaisemmin. Toisaalta työmarkkinat ovat EU:n kautta kansainvälistyneet tavalla, josta ei voinut edes uneksia 50-luvulla, jolloin ei ollut muuta kuin kansallista kilpailua paikoista. Useilta on myös jäänyt huomaamatta se tosiasia, että suomalaisia on sijoittunut keskeisiin orkesteritehtäviin Berliinissä, Zürichissä, Lontoossa tai Tukholmassa. Mutta syyt tähän koulutuksen väitettyyn kehitykseen: mitkä ne ovat?
Laulupuolella kysytään: missä ovat nuoret Karita Mattilat tai Matti Salmiset? Miksi ei kasva nuoria tähtiä yhtenään? Eivätkö Sibelius-Akatemian kasvatit ole tarpeeksi hyviä kun Kansallisooppera tai Savonlinnan Oopperajuhlat ei niitä työllistä? Mielestäni äsken ensi-iltansa täällä talossa saanut Robin Hood-ooppera oli loistava vastaus näille kysyjille. Onko todella niin, etteivät koulutuksen tulokset tänään riitä sille tasolle, jota oopperamme ja orkesterimme edellyttävät? Onko Suomi musiikkikoulutuksen mallimaana menettämässä asemansa? Oliko musiikkikoulutuksen kulta-aika 80-luvulla, kuten Esa-Pekka Salonen on väittänyt? Kun näin väitetään, on luonnollista, että katseet kääntyvät Sibelius-Akatemian puoleen. Ainoana musiikkiyliopistona olemme tähän useasti tottuneetkin vastaamaan. Ammattikorkeakouluihin nähden odotukset Sibaan ovat korkeat ja vaatimukset sen mukaiset. Mikä tämän hetken tilanne on?
Meille kaikille on selvää, että muusikkokoulutuksessa pohja luodaan varhain. Musiikkileikkikoulut ja musiikkiopistot kouluttavat järjestelmällisesti, sekä laajan että ns. yleisen oppimäärän mukaan, sekä määrätietoisemmin että harrastajamaisemmin. Ammattiopintoihin tullessa on hakijoilla usein yli 10 vuoden koulutus takanaan. Kuten urheilussa, niin musiikkiharrastukset edellyttävät vanhempien sitoutumista, kuljettamista ja tukea lapsille. Puuttuuko tänään suomalaisilta lapsilta ja heidän vanhemmiltaan jaksamista ja tukea pitkäjännitteiseen työhön? Houkuttelevatko nuoria nopeat voitot, julkisuus ja rahat enemmän kuin syvä viisaus ja totuus? Onko omilla ehdoilla luominen mielekkäämpää kuin klassisten kaavioiden mukaan opiskelu? Miten käy klassisen musiikin viihteen puristuksessa?
Suomalainen musiikkikoulutusjärjestelmä on usein sanottu maailman parhaaksi. Tilanne ei ole aivan niin ruusuinen. Rinnastus Venezuelan musiikki-ihmeeseen osoittaa, miten eri kehitysvaiheissa kulttuurimme ovat. El Sistema luo Venezuelassa musiikkia harrastaville lapsille lähes ainoat keinot saada kunnon harrastuksen, selvitä slummin vaaroista ja kiivetä yhteiskunnan portailla ylöspäin, aivan kuten jalkapalloharrastus mahdollistaa lapsille uran Brasiliassa. Venezuelassa vanhemmat kannustavat lapsiaan ja koulu hankkii soittimet. Musiikin harrastus houkuttelee tänään Suomessa harvemmin kuin aikaisemmin vanhempia uhrauksiin lapsensa puolesta. Tulokset musiikkiopistoissa, konservatorioissa, ammattikorkeakouluissa ja Sibelius-Akatemiassa eivät voi olla tästä riippumatta.
Syntipukkina on totuttu pitämään Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen osastoa, joka kouluttaa musiikin aineenopettajia yläkoululle ja lukioon. Sitä osaamisen monipuolisuutta, jolla Sibassa koulutuksensa saanut opettaja kohtaa luokkansa, on mieluummin haluttu nähdä viihteen salakuljettamisena kouluun. Johtotähtenä Siban koulutuksessa on ollut ja on edelleen ”Musiikki kuuluu kaikille” eikä vain pienelle piirille lahjakkaita. Tosiasia on, että useimmilla musiikkikasvattajilla on klassinen tausta ja saa koulutuksensa aikana monipuoliset taidot kohdata luokkahuoneessa mitä erilaisimpia tilanteita. Sibelius-Akatemiassa on viime vuosien aikana vieraillut useampia Fulbright-stipendiaatteja Yhdysvalloista ja vierailijoita Etelä-Afrikasta, Saksasta ja Japanista tutustumassa suomalaisten tapaan opettaa musiikkia kouluissa. Eräs stipendiaateista sanoi minulle, ettei hän missään ollut kohdannut opettajakokelasta, joka tunnin alussa pystyi johdattamaan luokkaa laulamaan gregorianiikkaa ja tunnin lopussa itse asettui rumpujen taakse ryhdittääkseen bänditoimintaa. Monipuolisuutensa ansiosta musiikkikasvatuksen opiskelijat ja maisterit ovat hyvin suosittuja musiikkiopistojen soitinopettajia ja saattavat työnhaussa jopa syrjäyttää Sibelius-Akatemian pitkälle erikoistuneita instrumenttiopettajia.
Kysymys suomalaisten musiikkioppilaitosten, mukaan luettuna Sibelius-Akatemian, tulosten väitetystä tason laskusta on siis katsottava laajassa koulutuksellisessa perspektiivissä eikä suinkaan vain yliopistokoulutuksen tuloksena. Peruskoulun tuntijako ei palauttanut musiikille tunteja yläkoulussa. Lähes kaikissa musiikkiopistoissa taistellaan resurssipulan ja vähenevien opetustuntien kanssa. Moni taistelee nuorten ajasta. Halpoja voittoja on tarjolla, tietokoneilla voi soittaa ja säveltää ilman monivuotista harjoittelua. Ura voi lähteä nopeastikin käyntiin, mikäli onni suosii. Kurinalaisuus ja perittyjen muotojen kunnioittaminen ovat heikompia vaihtoehtoja kuin omista lähtökohdista lähtevä luovuus. Kyseessä on kulttuurinen murros.
Myönteistä on kuitenkin, että valtionapu musiikkioppilaitoksille viime vuonna kasvoi 8%. Rytmimusiikin harrastus laajenee ja perinteisen klassisen musiikin harrastus kapenee, mutta tuoreet tutkimukset osoittavat kuitenkin, etteivät nuorten asenteet korkeakulttuuria kohtaan ole heikentyneet. Nuorisobarometrissa 2009 mm. 20% 19-29 vuotiaista piti oopperan ylläpitoa erittäin tärkeänä tai tärkeänä. Peräti 47% piti sinfonia- ja kamarimusiikkiesityksiä tärkeinä kun vastaava luku kymmenen vuotta sitten oli 32%. Nuorten harrastuksista käsityö ja soittaminen olivat yleisimmät, kummatkin n. 21%.
Musiikkialan ammatillisen koulutuksen mitoitus, volyymi ja resursointi ovat oma kysymyksensä. Useimmat selvitykset näkevät ammattikorkeakouluasteen maassamme laajentuneen liikaa, mutta sopeuttamiseen kukaan ei ole halukas, ainakaan omalla tontillaan. Aivan tuoreesta koulutustarveselvityksestä käy ilmi, että vuoden 2016 aloituspaikkatarve musiikkialalla on toisella asteella eli konservatoriotasolla laskettu 50% alemmaksi kuin vuonna 2012, ammattikorkeakoulupuolella vähennystarve on 20% ja yliopistopuolella kasvu on 12%. Konservatoriot toteuttavat pitkälle musiikkiopiston tehtäviä ja ovat vahvasti valtion tukemia, vaikka siltä asteelta ei juurikaan sijoituta ammattimuusikon tehtäviin. Ammattikorkeakoulusektorin mittava kasvu 90-luvulla on seuraus alueellisesta tasa-arvoajattelusta riippumatta siitä, onko riittäviä lahjakkuusreserviä alueella olemassa tai ei. Mitään merkittävää profilointia 10 ammattikorkeakoulun kesken ei ole tapahtunut ja monet taistelevat sekä taloudellisten että rekrytointiongelmien kanssa. Resurssit on siis hajautettu ympäri Suomea.
Lopuksi huomio resursoinnista. Olemme juuri valmistelleet Sibelius-Akatemian hallitukselle selvityksen yliopiston rahoituksen kehityksestä 2000-luvulla. Sen mukaan valtion koko yliopistosektorille suunnatun perusrahoituksen reaaliarvo on 2000-luvulla kasvanut n. 15% kun Sibelius-Akatemian rahoitus on kasvanut n. 8%. Emme siis ole tuloksillamme voineet kilpailla monialaisten yliopistojen kanssa. Tähän tilanteeseen tuo Musiikkitalo tietysti uuden tason ja uudet luvut. Mikäli Helsinkiin perustetaan Taideyliopisto tämä tilanne voi muuttua vielä enemmän.
